Kuva
Tiit Veermäe
Ennen Jälkeen

Bremenin Torni ja Kuja

Audio

Vaikka olenkin nimeltäni Bremenin torni, se ei johdu pohjoissaksalaisesta Bremenin kaupungista vaan täällä asuneesta Bremer-nimisestä porvarista.  

Minut rakennettiin kahdessa vaiheessa, ensin vuonna 1370 ja sitten 1400-luvun alussa nelikerroksiseksi ja puolipyöreäksi, kuten muutkin Tallinnan tornit. Naapurini Munkkientakainen torni on vielä tänäänkin pystyssä, mutta toisella puolella lähin säilynyt naapurini Hattorpen-takainen torni on jo pidemmän matkan päässä. Ortodoksisen kirkon kohdalla ollut historiallinen Pieni rantaporttikin torneineen on hävitetty jo aikaa sitten.

Keskiajalla minusta käytettiin nimitystä Bremen de Vange Konge! Kahdessa alimmassa kerroksessani oli nimittäin vankityrmä (eli viroksi vangikong), jonne oli pääsy toisesta kerroksesta. Nykyinen Vene-kadun puoleinen oveni on paljon myöhempää perua. Vankila oli kuin pimeä luola, jossa oli vain pienet ilma-aukot, käymälä ja kahleraudat seinissä. Yläkerran tiloissa olivat ampuma-aukot ja lämmityskaminat.

Kun omistajani vaihtui 1500-luvulla, sain häneltä uudeksi nimekseni Kampferbeckin torni. 1600-luvulle saakka alakerroksissani toimi vankila, myöhemmin tilat muutettiin ruutivarastoiksi. Vankila on muuten ollut myös vastapäisissä Vene-kadun taloissa numero 23 ja 25. Kerran näin omin silmin, miten kommunistityttö Villu Klementi karkasi sieltä itsenäisyyden alkuvuosina savupiipun kautta! Hänet napattiin kiinni kyllä pian sen jälkeen, sillä nokisena hän herätti kaupungilla heti huomiota. Noihin aikoihin ei täällä paljon tummahipiäisiä liikkunut.

1800-luvun lopulla minusta tuli naapuritontin omistajan, tsaarinajan ”sementtikeisari” Girard de Soucantonin omaisuutta. Hän piti minua ensin varastonaan, ja sen jälkeen minut yhdistettiin tämän virolaiskansan suussa Sukka-Anttoniksi kutsutun herran asuinrakennukseen. Aivan viereen muurin läpi murrettiin uusgoottilainen suippokaarinen läpikäytävä, jonka kautta Uus- ja Vene-kaduilta pääsee suoraan Bremenin kujalle (Bremeni käik). Siellä on ollut aina baareja ja ravintoloita.

Sodan aikana rintavarustukseni kärsi vaurioita, mutta se korjattiin kymmentä vuotta myöhemmin. Virolaisen taidehistorian gurut Villem Raam ja Rein Zobel epäilevät, että minulla ei ole koskaan ollutkaan kattoa, vaan että kattotasannettani on käytetty katapultin ampuma-asemana. Nuoremmat historioitsijat taas arvelevat, että on minulla ehkä ollutkin katto. Nykyään olen joka tapauksessa katoton, ja uusin näistä kaupungin kunnostamista torneista!