Paksu Margareeta ja Suuri Rantaportti
Minä olen kaikkien Tallinnan tornien äiti ja muutenkin näyttävä maamerkki, joka mereltä tullessa ei niin vain jää huomaamatta! En toki ole yhtä korkea kuin jotkut toiset tornit tai kirkot, mutta sitäkin muhkeampi. Sanomattakin on selvää, että minulla on kaupungin paksuimmat muurit.
Minut rakennettiin samaan aikaan kuin uuden Suuren Rantaportin esiportti ja Stoltingin torniin ulottuva zwinger- eli sivustasuojamuuri. Portin päällä olevan vaakunareliefini on veistänyt kivenhakkaaja ja koko monimutkaisen linnoitusjärjestelmän rakennusmestari Gert Koningk.
On minulla aikojen saatossa ollut muitakin nimiä. Aivan aluksi, valmistuttuani joskus 500 vuotta sitten minua sanottiin vain Pyöreäksi torniksi, sen jälkeen Roosiaian eli Ruusutarhan uudeksi torniksi. Ruusutarha oli julkinen puisto portin edustalla, johon tultiin kaupungista Pikk-katua pitkin eväsretkelle ja katselemaan sataman melskettä. 1600-luvun lopulla sain nimekseni Roosikrants eli Rosencrantz Toompean valliportin tykkitornilta, joka oli hautautunut Ruotsin bastionin maavallien alle eikä tarvinnut siis enää nimeäkään.
Paksu Margareeta olen ilmeisesti ollut 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Nimen lienevät keksineet Tallinnan edustan redillä ankkurissa odottaneiden laivojen venäläiset matruusit ajankulukseen. Minua sekä Suuren rantaportin toisella puolella olevaa pientä tornia on sanottu myös ”mammaksi ja pojaksi”, mutta se nyt on puhdasta puppua, sillä pikkutornihan on minua vanhempi! Suuren rantaportin esiporttiin minut yhdisti kolmannesta kerroksesta kulkeva käytävä. Porttiaukon historiallinen alaslaskettava rautaristikko säilyi kauan, aina vuoden 1917 tulipaloon saakka.
Legendat eli juorupuheet kertovat, että minä olisin Pitkän Hermannin rakastettu. Jostain syystä minua tosiaan pidetään naispuolisena! Mutta jos totta puhutaan, olen kautta aikain ollut koko tämän linnoituksen voimakkain tykkitorni ja varsinainen tulipesä: puolustusjärjestelmääni kuuluu kaikkiaan 32 tykkiaukkoa ja 124 pienempää ampuma-aukkoa. Halkaisijani on noin 25 metriä. Pohjakerroksessa muurini on paksuimmilta kohdiltaan yli kuusimetrinen. Vaivihkaa on supistu tosin siitäkin, että kaupunginpuoleisella eteläsivulla seinilläni olisi paksuutta vain metrin verran. Alakerrassa sisätilaa on halkaisijaltaan 12,5 metrin verran ja pinta-ala sen myötä reilusti yli 110 neliömetriä.
Kesällä 450 vuotta sitten sota toi Tallinnanlahdelle Tanskan ja Lyypekin yhteislaivaston, johon kuului 30 sota-alusta amiraali Munckin komennossa. Tanskalaiset sytyttivät tai kaappasivat kaikki satamassa olleet 150 laivaa, koska Ruotsi ja Rääveli olivat kuulemma estäneet Narvassa Tanskan ja Moskovan välistä kauppaliikennettä. Laivat tulittivat myös kaupunkia – tuolloin sain ampua takaisin täydeltä laidalta!
Bastionien rakentamisen aikoihin minunkin ympärilleni kasattiin maavalleja, mutta osa niistä on nyt purettu. Myös porttikompleksin rapistuneita torneja on aikojen saatossa purettu. Tsaarin aikaan minusta tehtiin ammusvarasto, vuonna 1830 vankila ja 1877 sotaväen kasarmi. Sen jälkeen minut yhdistettiin kivirakennukseen, josta tuli kaupunginvankila. Helmikuun 1917 tulipalossa löivät liekit kaikista ikkunoistani ja aukoistani.
Viron ensimmäisen itsenäisyyden ajalla minusta suunniteltiin elokuvateatteria tai pyöreää tanssiravintolaa, lopulta kaupungin polttopuuvarastoa. Sitten alettiin onneksi kuitenkin toteuttaa museon tekemiä ehdotuksia. Aivan tässä vierelläni on toiminut myös kaupunginmuseo, mutta nykyään minut tunnetaan yhä elämyksellisemmäksi kehittyvänä merimuseona. Moskovan olympialaisia varten puolalaiset rakensivat pyöreälle sisäpihalleni katon – sitä ennen vuoteen 1978 asti pihalla oli kasvanut puita. Tänään voit nauttia kaupunki- ja merinäköalasta uudelta kattoterassiltani ja näköalakahvilastani.