Pitkä Hermanni
Nimeni Pikk Hermann eli suomalaisittain Pitkä Hermanni tarkoittaa ”pitkää soturia” tai ”suurta päällikköä”. Olen lipputornina Toompean linnan tärkein osaja kohoan kaiken yläpuolelle! On totta, että vuosisatojen saatossa ympäristöön levittäytyneen Tallinnan korkein kohta on nykyään kaukana Nõmmella, mutta se ei vähennä omaa historiallista merkitystäni.
Vuonna 1219, kun Tanskan kuningas Valdemar II pani nämä Tallinnan, silloisen Revalin eli Räävelin linnan rakennustyöt käyntiin, piti minun valmistumistani odottaa vielä puolitoistasataa vuotta. Ja se odotus kannatti! Kun korkeuteni mitataan kallion juurelta asti, olen yli 80-metrinen, ja merenpinnasta kohoan yli 90 metrin korkeuteen. Ketään toista kaltaistani et löydä lähimailta etkä kyllä kauempaakaan! Kiek in de Kök väittää toki olevansa korkeampi, mutta sitä ei lasketa: sehän nousee matalalta maan alta. Sitä paitsi Kökillä on päässään korkea hattu, ja minä olen ihan paljain päin. Ylin kerrokseni on tosin kattamaton ihan hyvästä syystä: olenhan lipputorni. Enkä pelkästään kaupungin vaan koko Viron symboli.
Huipullani on hulmunnut lukematon määrä erilaisia lippuja. Sini-musta-valkoinen vedettiin tankoon ensimmäistä kertaa vuoden 1918 joulukuun 12. päivänä, ja se hulmusikin siellä vuoden 1940 kesään asti. Sen jälkeen salossa on nähty punalippu sirpin ja vasaran kera sekä punainen hakaristilippu, ja pitkään tangossa liehui Viron sosialistisen neuvostotasavallan puna-valko-sininen aaltolippu. Liekö legendaa vai totta, mutta puhutaan, että punkkarit, jotka neuvostoaikana majailivat mäen juurella bastionitunneleissa olisivat käyneet välillä hakemassa noita Neuvosto-Eestin lippuja petivaatteikseen. No nyt on kuitenkin oikea sini-musta-valkoinen liehunut tornin huipulla joka päivä 24. helmikuuta vuonna 1989 alkaen. Tiesitkö muuten, että kaikki säänkestävästä kankaasta ommeltavat Viron lippuni numeroidaan ja arkistoidaan? Vuoden aikana lippu vaihdetaan yleensä kuusi kertaa.
Tulta ja tulikiveä näin maaliskuussa 1917, kun Venäjän vallankumouksen alussa vankilat täällä Toompean linnassa ja Paksun Margareetan tornissa tuikattiin tuleen. Linnassa oli tuolloin kuvernementin vankila, Margareetan tornissa puolestaan kaupunginvankila numero 2.
Elämäni alkuajat 1200-luvulla toimin etupäässä vartio- ja tähystystornina. Täältä korkeuksista saattoi nähdä koko ritarilinnan alueen. Vartiomiehillä oli mukavat oltavat, sillä tornissa oli hypokaustinen lämmitys: alakerrassa oleva kiuas kuumensi lattiakanavissa kiertävää ilmaa. Kun kiuas oli saatu kuumaksi, hormin pelti pantiin kiinni ja kuuma ilma päästettiin kanavia pitkin ylempiin kerroksiin. Olin koko kaupungin ensimmäisiä paikkoja, joissa tällaista lämmitystapaa käytettiin. Minun jälkeeni sitä sitten jäljiteltiin muuallakin asuintaloissa.
Rakennuksena olen kuulemieni kehujen mukaan komea: tornini yläosassa on hieno, ampuma-aukollinen levennetty parapetti eli rintavarustus. Sellaista ei Kökillä eikä edes kuuluisalla Paksulla Margareetalla ole, vaikka noh joskus sillä on sellainen kai ollut. Kylän juorukellot väittävät, että minulla ja Margareetalla – tuolla sentään yli sata vuotta minua nuoremmalla tyttösellä, olisi jotain vispilänkauppaa. Kyllähän minä häntä toki kunnioitan, hän oli ennen vanhaan kaupungin vahvin puolustustorni. Rakkaustarinasta totean vain sen verran, että kaikkihan riippuu kuulijasta ja hänen mielikuvituksestaan. Koska kaksi rakastunutta tornia eivät koskaan pääse toistensa luo, voi tarinan mukaan ohikulkija käydä koskettamassa vuorollaan kummankin seinää ja näin lievittää rahtusen verran niiden lemmentuskaa. Ja ainahan se lämmittää, kun matkailija tuo terveisiä Margareetalta ja koskettaa kylkeäni!