Kuva
Tiit Veermäe
Ennen Jälkeen

Pitkän Jalan Porttitorni

Audio

Tässä kohtaa onkin hyvä kysyä vanha virolainen kompa: miksi Tallinnan kaupunki ontuu? Koska sen toinen jalka on lyhyt ja toinen on pitkä!

Aikoinaan oletettiin, että Pikk jalg eli Pitkän jalan katu olisi ollut kulkuväylä jo esihistoriallisella ajalla. Nykyään arvellaan, että todennäköisemmin muinaisvirolaiset kulkivat kukkulalle sitä kautta, mistä Toompean tie nousee Kaarlin kirkon ja Vabamun nurkalta. Varmaa on se, että Pikk jalg oli aiemmin paljon nykyistä kapeampi ja jyrkempi. Jalkaisin tosin kuljettiin ylä- ja alakaupungin väliä Lyhyttä jalkaa pitkin eli Pikk jalg oli hevostie. Tanskan-vallan ja kalparitariston aikoihin sitä kuljettiin vain ratsain, mutta Ruotsin-vallan ajalla yhä enenevässä määrin myös kärryjen ja vaunujen kera.

Vaikka katua levennettiin ja loivennettiin 1700-luvun lopulla mahdollisuuksien mukaan, täytyy sanoa, että vielä tsaarinkin aikaan ajurit joutuivat panemaan peliin mäessä kaiken ammattiaitonsa ja huutamaan varoituksia mäestä alas tullessaan. Portti muodostaa katuun melko vaarallisen mutkan, ja heti sen takana on kolme risteävää ja vilkasta muuta katua. Täällä onkin nähty kolareita ja valitettavasti myös kuolemaan johtaneita onnettomuuksia.

Aivan alussa Pitkän jalan juurella ei sijainnut porttia, mutta alakaupungin kehittyessä sellainen rakennettiin, ja tässä vaiheessa minäkin ilmestyin kuvaan. Ensin portti oli torniton, mutta pian siihen lisättiin puinen torniosa, josta käsin vartijat saattoivat tarkkailla kulkijoita paremmin. Tuolloin nimittäin ylä- ja alakaupunki eivät tulleet erityisenhyvin toimeen keskenään, ja Pitkän jalan viereistä 1400-luvulla rakennettua muuria kutsuttiinkin ”epäluottamuksen muuriksi”. Lopulta vuonna 1380 seutua isännöinyt ritariston suurmestari antoi luvan kivisen tornin rakentamiseen. Minulle annettiin tuossa yhteydessä myös komea nimi: Porta Longa Montis. Ehdoksi suurmestari kuitenkin asetti sen, että jos torni ei miellyttäisiyläkaupungin ritareita, se pitää purkaa.

Alakaupunkilaiset sulkivat portin ovet ritarikunta-aikoihin iltayhdeksältä ja Ruotsin-vallan aikaan kymmeneltä. Tsaarin aikana porttia ei enää lukittu, ja niin muodostivatylä- ja alakaupunki lopulta yhden kokonaisuuden. Kerran Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana portti kuitenkin taas lukittiin – yöllä 1. joulukuuta 1924, kun kommunistit yrittivät vallankaappausta. Kulkuaukko suljettiin myös elokuun vallankaappauksessa vuonna 1991, mutta ei enää ovilla vaan valtavalla graniittilohkareella, jonka oli tarkoitus estää puna-armeijan panssarivaunujen pääsy Toompealle. Karmaiseva oli myös jouluaatonaatto vuonna 1995, kun viereisessä rakennuksessa syttyi tulipalo ja lieskat tarttuivat minuunkin. Tulen ohella tuhoa teki talvikylmässä rakenteisiini jäätynyt sammutusvesi.. Onneksi sain sen jälkeen upouuden katon ja tuuliviirin!

Vartijoiden ohella suojissani on majaillut kaikenlaista väkeä. Vielä 1800-luvulla täällä asui sotilaita, mutta Viron ensimmäisen itsenäistymisen jälkeen olen houkutellut taiteilijoita sekä ateljeena että asuinpaikkana. Tiloissani on asunut ja työskennellyt niin monta taiteilijaa, että kaikkia en millään ehdi luetella. Mutta jos nyt joitain mainitsisin, niin ensimmäisiä olivat taidemaalarit Ludvig Oskar ja Ernst Hallop. Sitten tulivat kuvanveistäjä Juhan Raudsepp, taidemaalarit Märt Bormeister ja Olev Subbi, lastenkirjailija ja -taiteilija Edgar Valter, maalari-arkkitehti ja runoilija Leonhard Lapin sekä taidehistorioitsija Juhan Maiste. Kuvittaja ja uudelleenitsenäistymisaktivisti Heinz Valk – hän, jonka kuuluisat sanat olivat ”Ükskord me võidame nii kui nii!”, pelästyi kerran pahanpäiväisesti nähdessään päiväunilta herättyään huoneessa leijuvan olennon, joka ei voinut olla muu kuin kummitus.